BIOLÄÄKETIETEELIS-TEKNISEN

YHTEISTYÖN SYNTYVAIHEISTA JA

TULEVAISUUDESTA MAASSAMME

Professori Matti Bergström

Helsingin yliopisto

Fysiologian laitos

1950-1uvulla järjestettiin Teknillisen korkeakoulun tiloissa kokous pohtimaan lääketieteen ja tekniikan yhteistyön mahdollista kehittämistä. Kokouksessa oli runsaasti nuorta väkeä, valtaosalta tekniikan opiskelijoita, mutta myös joitain lääkäreitä. Ne jotka olivat tulleet, olivat jotenkin joutuneet kosketuksiin yhteistyön tarpeen kanssa. Lääkärit lähinnä tutkimuksessa tarvittavan insinööri-avun muodossa ja insinöörit tämän avun antamisen puitteissa tai kiinnostuksesta medisiinisen instrumentaation kehittämiseen. Mutta, se on sanottava, tuona aikana kosketusta oli näiden alojen välillä erittäin vähän ja sattumanvaraisesti.

Kokoukseen oli pyydetty alustajaksi mm. professori Erkki Laurila. En unohda pettymystäni, kun kokouksen loppuponneksi lausuttiin, että "yhteistyö on tärkeää, mutta tapahtukoon se niin, että lääkäri maksaa siitä avusta, jonka saa insinööriltä". Juuri tämä oli mielestäni väärä ja vanhanaikainen, hedelmätön muoto yhteistyön kehittämiselle.

Olin jo pitkään alkanut ymmärtää., että. tarvittiin toisenlaista yhteistyötä.: olisi voitava luoda edellytykset lääketieteen ja tekniikan yhdistämiseksi niin, että molempien alojen edustajat yhtenä tutkijaryhmänä osallistuisivat tutkimustyöhön. Biolääketieteellisen tekniikan tutkimusala tulisi perustaa meille Suomeen ja sitä edelleen kehittää.

Helsingin yliopiston fysiologian laitoksella, jossa tuohon aikaan toimin dosenttina ja assistenttina, oli tämä nähty jo varhain, fysiologian kytkeytyessä metodiikaltaan vahvasti fysikaalis-teknilliseen taitoon ja tietoon.

Laitoksella toimi myös näihin aikoihin sähköinsinööri dipl.ins. Roger Blåfield, jolla oli kokemusta sähköteknisten menetelmien kehittämisessä useammalla lääketieteen alalla. Mitään vakanssia ei sähköinsinöörille tuohon aikaan kuitenkaan laitoksilla ollut, joten ins. Blåfield auttoi tutkijoita milloin mistäkin saatujen apurahojen turvin, usein pelkästä asian harrastuksesta ja ilman palkkaa. Erityinen piirre tässä yhteistyössä oli se, että nyt insinööri osallistui itse tutkimusongelmien ratkaisuun yhdessä lääketieteen tutkijoiden kanssa, eikä ollut pelkkä avustaja. Osallistuminen oli molemminpuolista luovaa työtä. Siksi em. kokouksessa kuulemani yksipuolisen avun ehdotus oli minulle pettymys.

Yhteistyö tulisi aloittaa toisella tavalla. Mitä tulisi tehdä?

Tuona aikana toimi laitoksellamme assistenttina lääk.lis. Tapani Jauhiainen aistinfysiologian laboratoriossa. Käsitykseni on, että tämä oli se onnellinen sattuma, joka johti tuolloin pikaisiin tuloksiin lääketieteen ja tekniikan yhdistämiseksi yhdeksi toimintakentäksi: Tapani Jauhiaisen isä oli Helsingin teknillisen korkeakoulun heikkovirtatekniikan professori ja ymmärsi selkeästi ajan tarpeen yhteistyön kehittämiseksi.

Kun minut sittemmin, v. 1963 nimitettiin fysiologian professoriksi Helsingin yliopiston lääketieteelliseen tiedekuntaan toimiakseni esimiehenä fysiologian laitoksessa, voitiin asiassa ryhtyä konkreettisiin toimiin. Yhdessä prof. Jaarli Jauhiaisen ja Tapani Jauhiaisen sekä silloisen apulaisprofessorin, nykyisen professori Pekka Ahosen kanssa ryhdyimme aktivoimaan sellaisia henkilöitä, joiden tiesimme tavalla tai toisella harrastavan lääketieteen ja tekniikan yhteisiä menetelmiä ja ongelmia. Eräs tällainen oli lastentautiopin professori Carl-Eric Räihä sekä sovelletun fysiikan professori Erik Spring, molemmat Helsingin yliopistosta. Nämä molemmat toivat oleellisen panoksen siinä työssä, joka sittemmin johti alan yhdistyksen perustamiseen maassamme v. 1968. Yhdistyksen, jonka ensimmäisenä puheenjohtajana minulla oli kunnia toimia, nimeksi tuli Suomen biolääketieteellis-tekninen yhdistys, koska ajatuksena oli, että se kattaisi myös koko biologisten tieteiden kentän. Nyttemmin nimi on yksinkertaistettu.

Tätä ennen aloitettiin valmistelut opetuksen aikaansaamiseksi alalla sekä Helsingin teknillisessä korkeakoulussa että lääketieteellisessä tiedekunnassa. Näin saatiin aikaan jo varhaisessa vaiheessa Pekka Ahosen ansiosta lääketieteen puolella fysiologian alalla elektronisen instrumentoinnin opetus ja tekniikan alalla bioelektroniikan opetus. Siitä lähtien olen itse toiminut bioelektroniikan dosenttina Helsingin TKK:ssa.

Kaikessa tässä toiminnassa oli tarkoituksena saada aikaan lääketieteen ja tekniikan oppiala Suomeen ja myös alan virkoja ja toimia erityisesti sairaaloihin, mutta myös tutkimuslaitoksiin. Tämä kehitys alkoi kuitenkin jähmeästi huolimatta yhdistyksen vireistä aloitteista. Esim. lääketieteelliseen tiedekuntaan Helsingin yliopistossa saatiin 1960- ja 1970- luvulla laboratorioinsinöörejä vain jokunen. Samoin ei tahdota ymmärtää atk-alan ja biologisten ja lääketieteen alojen vuorovaikutuksen tarvetta. Helsingin yliopiston fysiologian laitokseen hankittiin 1960-luvun puo1ivalissa USA:sta ensimmäinen Eurooppaan tuotu yleistarkoituksiin kehitetty laboratoriotietokone (Linc-systeemi, MIT), mutta systeemisuunnittelijaa ei virkabudjettiin saatu pitkään aikaan. Nytkin vain yksi on liiennyt neljän laitoksen yhteiseen käyttöön.

Professor Matti Bergström

Helsinki University

Institute of Physiology

THE BEGINNING AND THE FUTURE OF THE CO-OPERATION IN BIOMEDICAL ENGINEERING IN OUR COUNTRY

In the 1950's a meeting was arranged in the premises of Helsinki University of Technology to discuss the development of the co-operation between medicine and engineering. As the summary of the discussion it was stated that "the co-operation is important, but it should happen so that the physician pays from that help he obtains from the engineer" .In my mind this was an old fashioned, unfruitful form for the development of the co-operation.

At the Institute of Physiology of Helsinki University, where I was working, it was found, that the co-operation should happen in another way. In this institute there was working Mr Roger Blåfield, an electrical engineer, who, though not having a permanent position, intensively worked in the medical research projects, many times without a sufficient salary, having a great interest to co-operate with the physicians. In this form of co-operation both sides had an equal responsibility.

At those times in our institute worked Mr Tapani Jauhiainen, M.D. as an assistant. This was a lucky situation. His father, Mr Jaarli Jauhiainen served as a professor of electrical engineering in Helsinki University of Technology and he understood clearly the need for the co-operation. Together with associate professor Pekka Ahonen we begun to activate such persons whom we knew being interested in biomedical engineering. From these one should mention Mr Carl-Eric Räihä, professor in pediatry and Mr Erik Spring, professor in physics. The activities of all these persons led to the foundation of the Finnish Society for Medical and Biological Engineering in 1968.

According to my opinion, the significance of our, Society for the development of the co-operation between medical and engineering sciences in our country has been remarkable.