SAAIRALATEKNISEN TUTKIMUSEN

ALKU TAMPEREELLA

Professori Pekka Ahonen

Valtion teknillinen tutkimuskeskus

Sairaalatekniikan laboratorio

Miten kaikki oikeastaan alkoi, jää usein dokumentoimatta. Siksi lienee joskus paikallaan paikata puutetta henkilökohtaisinkin muistelmin. Muisti saattaa paikoitellen tehdä tepposensa eikä tarkistukseen tarpeellista arkistoa ole käytettävissä. Epätarkkuuden riski ei kuitenkaan muodostune anteeksiantamattoman suureksi.

1960-luvun alussa uskottiin insinöörejä valmistuvan liian paljon, jopa työttömiksi asti. Samoihin aikoihin teknisessä ammattilehdistössä alkoi näkyä tietoja ja tuloksia mm. avaruustutkimukseen liittyneistä uusista fysiologisista tutkimusmenetelmistä ja laitteista. Voimakkaaseen kasvuunsa lähteneen elektroniikan merkitys näiden syntymisessä oli ilmeistä. Varsin pian oivallettiin, etteivät uudet tulokset suinkaan palvelleet yksistään astro- ja kosmonautteja vaan niillä oli oma ja varsin suurikin merkityksensä lääketieteen tutkimuksessa niin kuin diagnostisessa ja kliinisessä työssäkin. Aika oli kypsynyt lääketieteen ja tekniikan yhteistyön kiinteyttämiselle. Uusi ala tarjoaisi myös uusia työpaikkoja niin tutkijoille kuin käytännön insinööreillekin.

Radioinsinööriseura ry:n puheenjohtaja, olisiko silloin ollut nykyinen professori Seppo Halme, ilmeisesti tuntien harrastukseni suunnan pyysi alalta esitelmää seuran kokoukseen. Se myös julkaistiin Elektroniikka-lehdessä ja sieltä se löysi tiensä Sairaala-lehteen. Lieneekö juuri tällä ollut merkityksensä urani suuntautumiselle yhä enemmän biotekniikkaan, joksi alaa silloin toivoin kutsuttavan. Niin hyvin virkatehtävissäni Tampereen teknillisen korkeakoulun professorina ja rehtorina sekä Valtion teknillisen tutkimuskeskuksen sairaalatekniikan laboratorion johtajana kuin luottamustoimissanikin Suomen biolääketieteellis-teknillisen yhdistyksen puheenjohtajana sekä Biotekniikan säätiön, sittemmin Tekniikan säätiön hallituksen puheenjohtajana jouduin seuraamaan alan kehitystä ja monin tavoin myös vaikuttamaan sen kulkuun.

1960-luvun puolivälissä lääketieteellisen tekniikan tarve osoittautui niin tärkeäksi, että Helsingin yliopiston fysiologian laitoksella aloitettiin lääkäreiden jatkokoulutukseen liitetyt elektronisen instrumentoinnin kurssit v. 1966 ja vastaavasti teknillisen korkeakoulun sähköinsinööriosastossa tarjottiin teekkareille mahdollisuus fysiologian opiskeluun. Primus motoreina näitä järjestelyjä luotaessa olivat professori Jaarli Jauhiainen TKK:ssa ja professori Matti Bergström HY:n fysiologian laitoksella. Muistelen professori Jauhiaisen maininneen jonkinlaisista teknis-ideologisista vaikeuksista, kun TKK:n opetusohjelmaan olisi pitänyt merkitä fysiologian kurssi. Bioelektroniikan nimellä se sinne kuitenkin sitten saatiin.

v. 1968 perustettiin Suomen biolääketieteellis-teknillinen yhdistys alalla toimivien ja erilaisen koulutustaustan omaavien henkilöiden yhdyssiteeksi. Professorit Jauhiainen ja Bergström tässäkin toimivat puuhamiehinä ja professori Bergströmin vastuulle seuran ensimmäisenä puheenjohtajana jäivät käynnistämisen vaivat. Sittemminhän yhdistyksen nimi muutettiin Lääketieteellisen fysiikan ja tekniikan yhdistykseksi. Tämä ei kuitenkaan jäänyt ainoaksi alalla Suomessa. Nykyisen professori Martti Melan aloitteesta perustettiin Suomen teknilliseen seuraan Bioteknillinen kerho. Molemmat instituutiot toimivat edelleen.

Tullessani v. 1967 nimitetyksi ensimmäisenä professorina Teknillisen korkeakoulun Tampereen alaosastoon, nykyiseen Tampereen teknilliseen korkeakouluun opetusalana sovellettu elektroniikka, nuo ajatukset lääketieteellisen tekniikan sisällyttämisestä korkeakouluopetukseen periytyivät mukana kotikaupunkiini. Virkaanastujaisesitelmässäni totesin tämän, mutta en malttanut samalla olla pistämättä lusikkaani myös korkeakoulupolitiikan soppaan. Näihin aikoihin puuhattiin näet Tampereen yliopistoon lääketieteellistä tiedekuntaa, mutta hanke pysähtyi kovaan vastatuuleen. Niinpä sisällytin virkaanastujaisesitelmääni heiton siitä, että Keski- Euroopasta saatavien esimerkkien mukaan lääketieteellinen tiedekunta Tampereella voitaisiin hyvin perustaa teknilliseen korkeakouluun. Arvata saattaa, että moinen epäortodoksinen ajatus joutui vielä suurempaan vastatuuleen kuin yliopiston haluama tiedekunta konsanaan. Oli tuolla heitollani kuitenkin semmoinen vaikutus, että uutta suunnitelmaa lääketieteellisen tiedekunnan saamisesta valmisteltaessa ei korkeakoulun tarjoamaa vaihtoehtoa summamutikassa heitetty yli laidan. Toki yliopisto lopulta veti pitemmän korren, mutta tarkoitushan saavutettiin sillä ilman naapurina olevaa tiedekuntaa ei lääketieteellisen tekniikankaan tutkimus ja opetus menesty.

Toinenkin seuraus virkaanastujaisesitelmälläni oli. Tampereen (nyk. yliopistollisen) keskussairaalan fyysikko Erkki Vauramo otti sen johdosta yhteyden tiedustellen yhteistoiminnan mahdollisuuksia. Ja niitähän toki oli. Melkein siltä istumalta käynnistettiin joitakin pieniä projekteja ja vähän myöhemmin saatiin myös Suomen itsenäisyyden juhlavuoden rahaston, SITRAn, tukea suurempaan soluspektrometriksi kutsuttuun hankkeeseen. Mainittakoon, että tämän projektin silloinen tutkija Niilo Saranummi myös ensimmäisenä TTKK:n omana kasvattina suoritti tekniikan tohtorin tutkinnon saaden väitöskirjansa aiheen juuri tuosta työstä. Tänään professori Saranummi on Valtion teknillisen tutkimuskeskuksen Sairaalatekniikan laboratorion johtaja.

Pian osoittautui, että lääketieteellistekninen yhteistyö edellyttää kiinteämpää kontaktia eri osapuolten kesken kuin pyöritetyllä projektiorganisaatiolla voitiin saavuttaa. Ylifyysikko Erkki Vauramo otti asiakseen keskustella mahdollisuuksista keskussairaalan piirissä sillä seurauksella, että talousjohtaja Olavi Valtosen aloitteesta päädyttiin perustamaan säätiö. Tämän Biotekniikan Säätiöksi (BTS) nimetyn korporaation perustamiskirjan allekirjoittivat Tampereen kaupunki, TaYKS:n kuntainliitto ja Tampereen Kauppakamari samalla sijoittaen yhteensä 20 000 mk säätiön peruspääomaksi. Kaupunginjohtaja Pekka Paavolan vaikutus sekä keskussairaalan kuntainliiton liittohallituksen puheenjohtajana että säätiön hallituksen monivuotisena jäsenenä on jättänyt positiiviset merkkinsä säätiön historiaan.

BTS:n taloudellisella tuella käynnistettiin Biotekniikan Tutkimuslaitos (BTT), joka sai toimitilaa TTKK:n suojista ja eräässä vaiheessa myös TaYKS:n Pikonlinnan päärakennuksesta. TTKK:n taholla suunniteltiin alalle ns. lahjoitusprofessuuria siten, että BTS hoitaisi viran palkkauksen viitenä ensimmäisenä vuotena. Kyseinen professori samalla olisi BTT:n johtaja ja aikaa myöten BTT voitaisiin liittää TTKK:n laitokseksi. V. 1974 budjettiehdotukseen ei asiaa kuitenkaan ennätetty hoitaa ja hieman yllättäen saatiin havaita, että sanotussa budjetissa Valtion teknillinen tutkimuskeskus sai varat Sairaalatekniikan laboratorion (SAI) perustamiseksi Tampereelle. Samassa budjetissa BTT:lle osoitettiin 120.000 mk:n määräraha ja TTKK:lle bioelektroniikan apulaisprofessuuri. BTT ei itse tuollaista apua valtiolta hakenut, aloitteentekijänä oli Valmet Oy, jossa alan tuotannollinen toiminta oli juuri käynnistynyt. Sittemmin se valitettavasti tyrehtyi. En myöskään muista, että TTKK olisi itse tuollaista apulaisprofessuuria budjettiin ehdottanut. Sen saamiseen tiettävästi vaikutti tamperelainen kansanedustaja Kuuno Honkonen. Asiaankuuluvan byrokratian jälkeen apulaisprofessorin virkaan nimitettiin tekn. tri Jaakko Malmivuo.

TTKK:n suunnitelmia oli syytä muuttaa: sairaalatekniikan laboratorion johtaja olisi joka tapauksessa tasoltaan ja arvoltaan professori eikä tässä tilanteessa TTKK:n kannattanut vastikään juuri itsenäistyttyään "haaskata" toista professuuria samalle alalle varsinkaan, kun hyvä haltia jo oli antanut apulaisprofessuurin käytettäväksi. Professuurin bioelektroniikkaan TTKK sai vasta 12 vuotta myöhemmin, Virka täytettiin v. 1987 ja sen ensimmäiseksi haltijaksi kutsuttiin apulaisprofessori Jaakko Malmivuo, nykyisin myös Lääketieteellisen fysiikan ja tekniikan yhdistys ry:n puheenjohtaja.

Tampereelle syntyi 1970-luvun alussa siis kaksi täsmälleen samalla alalla toimivaa laitosta: BTT ja SAI. Nämä eivät käyneet keskenään kilpailemaan vaan niiden toiminnot yhdistettiin ja
v. 1976 BTT sulautettiin kokonaan SAI:hin. Nain valtio oli VTT:n kautta ottanut alan tutkimusvastuun kannettavakseen ja samalla Biotekniikan säätiön perustehtävä oli saatettu loppuun. Säätiön nimi muutettiin Tekniikan Säätiöksi ja sen ala laajennettiin tekniikan koko alueen käsittäväksi, mutta kuitenkin erityisesti biotekniikkaa tukevaksi.

Tällä tavoin Tampereelle on muodostunut varsin vahva lääketieteellisen tekniikan tutkimuksen ja koulutuksen tukikohta. VTT:n sairaalatekniikan laboratorio työllistää nykyisin jo yli 50 henkilöä, TTKK:n lääketieteellisen tekniikan laitos parikymmentä. Kolmantena ja neljäntenä osapuolena ovat tietenkin TaYO:n lääketieteellinen tiedekunta ja TaYKS. Jos tuloksia mitataan pelkästään hyväksyttyjen väitöskirjojen lukumäärällä, ei yhteisyritys joudu häpeään. Väitöskirjoja, puhtaasti lääketieteellisiä lukuun ottamatta, lienee kymmenkunta. Mutta tehokkuuden mitta-asteikkoon olisi voitava sovittaa myös ne työt, jotka on tehty suoraan ns. tilaustutkimuksena teollisuudelle tai sairaaloille. Näiden arvo mitattaneen nykyisin jo kymmeninä miljoonina markkoina. Ja tekniikasta kun puhutaan, saavutusten mittana olisi pidettävä myös alan teollisuuden ja kaupan kehittymistä. Kotimaan markkinat ovat niin pienet, ettei tuotantoa voi sen varaan rakentaa. Viimeisten lehtiuutisten mukaan vienti on ollut vuositasolla n. 700 Mmk, mikä lienee ainakin 10-kertainen 20 vuoden takaiseen verrattuna. Ilman tutkimukseen ja kehitykseen henkilöresursseina satsattua panosta ei kaiketi tuollaiseen suhteelliseen kasvuun olisi ylletty.

Professor Pekka Ahonen

Technical Research Center of Finland

Medical Engineering Laboratory

Tampere

THE BEGINNING OF THE CLINICAL ENGINEERING RESEARCH

AT TAMPERE

In the beginning of the 1960's it was believed that too many engineers were educated and that this would lead even to unemployment. At the same time the professional journals reported results from new physiological research methods and instruments developed for e.g. space research. The influence of the rapidly developed electronics was obvious. Very soon it was realized that these new results did not serve only the astronauts and kosmonauts but they had an important role in medical research as well as diagnostic and clinical work. The time had come for establishing the co-operation between medicine and engineering.

In the middle of 1960's the need for biomedical engineering was found to be so important that in 1960 at the Institute of Physiology of Helsinki University special courses were started on electronic instrumentation and correspondingly at the Department of Electrical Engineering of Helsinki University of Technology there was given a possibility for studies in physiology. As primus motors in making these arrangements in these universities served professors Matti Bergström and Jaarli Jauhiainen.

When I was appointed in 1967 as the first professor to Tampere University of Technology, at that time a subdivision of Helsinki University of Technology, those thoughts of including biomedical engineering in the education, followed me to my home town. At this time there were many activities for obtaining a medical faculty for Tampere University but this intent gained a lot of resistance. Therefore I included in my inauguration lecture a suggestion that, as in Central Europe, the medical faculty could be founded at Tampere as a part of the University of Technology. It is not difficult to believe that such an unusual suggestion gained even more resistance than founding the medical faculty as a part of the university.

It was soon found that co-operation in biomedical engineering needed more close contact between the co-operators. Mr Erkki Vauramo, senior physicist of Tampere Central Hospital, discussed this matter with financial administor Olavi Valtonen who suggested a foundation in this field. The Foundation of Bioengineering was then founded by Tampere Central Hospital, Tampere City and Tampere Chamber of Commerce.

With the financial support of the Foundation of Bioengineering a Research Institute of Bioengineering was installed at the premises of Tampere University of Technology. The University planned in this field a professor who had also been the director of the Institute. This matter was, however, not included in the state budget proposal of the year 1974 and it was a little surprise to notice that in this proposal the Technical Research Center of Finland obtained the financial resources for founding the Medical Engineering Laboratory in Tampere. In the same budget the Research Institute for Bioengineering obtained 120 000 FIM and Tampere University of Technology obtained an associate professorship in biomedical engineering. Doctor of Technology Jaakko Malmivuo was then appointed to this associate professorship.

The plans of Tampere University of Technology were changed, because the head of the Medical Engineering Laboratory would in any case have the position of professor and in this situation it was not appropriate to devote another professorship to this field when the need for them was very urgent in many other disciplines. A professorship in biomedical engineering was obtained 12 years later and associate professor Jaakko Malmivuo was invited to this office.

In the beginning of the 1970's thus two identical institutes were founded, the Research Institute for Bioengineering and the Medical Engineering Laboratory. These institutes did not start competing but their activities were united. Doctor of Technology Niilo Saranummi then followed me as the head of the Medical Engineering Laboratory.

In this way Tampere has become a very strong base in biomedical engineering research and education. The Medical Engineering Laboratory of the Technical Research Center of Finland has more than 50 employees. The Institute of Biomedical Engineering at Tampere University of Technology has more than 20 employees. The third and fourth counterparts are the medical faculty at Tampere University and Tampere University Central Hospital. If the results are weighed on the basis of doctoral theses, this co- operation is proven to be fruitful. The number of biomedical engineering theses is about ten. One should also notice the research work, which is made directly for the industry or for the hospitals. Their volume is to be counted in tens of millions FIM.